LITO tabletti, kalvopäällysteinen 300 mg

Yksi tabletti sisältää 300 mg litiumkarbonaattia, vastaten 56 mg litiumia.

Apuaine, jonka vaikutus tunnetaan: risiiniöljy

Täydellinen apuaineluettelo, ks. kohta Apuaineet.

Tabletti, kalvopäällysteinen

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön mania- ja masennusvaiheiden ennaltaehkäisy ja hoito.

Alkuannos on 2–3 tablettia iltaisin tai jaettuna kahteen vuorokausiannokseen. Ylläpitohoidossa tulisi pyrkiä yhteen vuorokausiannokseen. Terapeuttinen annos on yksilöllinen ja määräytyy seerumin litiumtason mukaan. Litiumin terapeuttinen pitoisuus seerumissa on 0,6–1,2 mmol/l (12 tunnin paastonäyte). Usein riittävä seerumipitoisuus on 0,5–0,9 mmol/l. Seerumin litiumpitoisuus on syytä määrittää viikoittain ensimmäisten hoitoviikkojen aikana. Ylläpitohoidon aikana seerumin litiumtasot määritetään 2–6 kuukauden välein.

• Munuaisten toimintahäiriöt
• Sydämen vajaatoiminta tai vaikea muu sydänsairaus
• Elektrolyytti- ja nestetasapainon häiriöt
• Raskaus ja imetys
• Yliherkkyys vaikuttavalle aineelle tai kohdassa Apuaineet mainituille apuaineille.

Litiumin käyttö tulisi keskeyttää, jos potilaalla on korkea kuume, hän oksentelee, aloittaa diureettihoitoa, siirtyy vähäsuolaiseen ravintoon sekä hyvissä ajoin ennen suuria leikkauksia.

Potilaan terveydentila on tutkittava tarkoin ennen litiumhoidon aloittamista. Munuaisten toimintakokeet, kreatiniini, PLV, EKG, TSH, ihottumat ja potilaan paino tulee kontrolloida. Litiumin ylläpitohoidon aikana munuaisten ja kilpirauhasen toimintaa seurataan 6–12 kuukauden välein. Jos munuaisten toiminnassa tapahtuu äkillisiä muutoksia, lääkehoidon jatkaminen tulee arvioida uudelleen. Jos seerumin kreatiniiniarvo kohoaa, litiumhoito on yleensä lopetettava.

Potilaan kliinistä tilaa ja seerumin litiumkonsentraatioita tulee seurata säännöllisesti hoidon aikana, sillä litiumin terapeuttinen alue on varsin kapea. Lisäksi terapeuttiset vaikutukset ja useimmat haittavaikutukset korreloivat seerumin litiumpitoisuuksiin.

Potilasta tulee neuvoa varomaan dehydraatiota ja ilmoittamaan polyuriasta, pitkittyneestä oksentelusta, ripulista tai kuumeilusta hoitavalle lääkärille. Normaali vuorokautinen nesteiden (2,5–3 l/vrk) ja natriumin saanti tulee ylläpitää ja näiden saantia tulee lisätä kuumeilun, oksentelun tai ripulin aikana. Kuumeisen infektion, kovan hikoilun tai ripulin yhteydessä litiumhoito tulisi keskeyttää.

Avohoitopotilaita ja heidän läheisiään tulee neuvoa tarkkailemaan litiummyrkytyksen oireita ja ottamaan yhteyttä lääkäriin, jos potilaalla esiintyy lihaskouristuksia, vapinaa, lievää ataksiaa, sekavuutta, lihasheikkoutta, ripulia tai oksentelua. Potilaita tulee myös varoittaa mahdollisista vaikutuksista ajokykyyn.

Sydän- ja verisuoni- sekä munuaissairauksia sairastavien potilaiden kohdalla on suositeltavaa konsultoida sisätautilääkäriä ennen hoidon aloittamista. Litiumia ei tulisi määrätä potilaille, joilla on vaikea sydän- ja verisuoni- tai munuaissairaus, elektrolyytti- ja nestetasapainon häiriöitä tai jotka noudattavat vähäsuolaista ruokavaliota. Varovaisuutta tulee noudattaa hoidettaessa potilaita, joilla on merkittävä bradykardia, synnynnäinen tai suvussa esiintynyt pitkä QT-syndrooma tai muu samanaikainen lääkitys, jonka tiedetään pidentävän QT-aikaa. Elektrolyyttihäiriöt (hypokalemia ja hypomagnesemia) lisäävät pahanlaatuisten rytmihäiriöiden vaaraa ja ne tulisi korjata ennen litiumhoidon aloitusta ja myös hoidon aikana (ks. myös kohta Yhteisvaikutukset).

Iäkkäiden potilaiden hoidossa tulee noudattaa varovaisuutta, sillä he ovat alttiita litiumin haittavaikutuksille jo tavallisilla hoitopitoisuuksilla. Koska munuaistoiminta iän myötä usein heikentyy, litiummyrkytyksen riski saattaa olla iäkkäillä potilailla suurentunut.

Matalampi litiumin ylläpitoannos voi olla aiheellinen potilaille, joille on tehty laihdutusleikkaus. Litiumin toksisuusriskin takia litiumtasoja on seurattava tiiviisti painon stabiloitumiseen asti.

Brugadan oireyhtymä

Litium voi paljastaa Brugadan oireyhtymän tai pahentaa sen oireita. Brugadan oireyhtymä on perinnöllinen sydänlihassolujen ionikanavien sairaus, johon liittyy oireyhtymälle tyypillisiä sydänsähkökäyrän muutoksia (oikean puolen haarakatkos ja ST-välin nousu oikeassa rintakytkennässä), jotka voivat johtaa sydämenpysähdykseen tai äkkikuolemaan. Litiumia ei suositella potilaille, joilla on diagnosoitu Brugadan oireyhtymä tai joiden suvussa on esiintynyt Brugadan oireyhtymää. Varovaisuutta tulee noudattaa sellaisten potilaiden kohdalla, joiden suvussa on esiintynyt sydämenpysähdys tai äkkikuolema.

Munuaiskasvaimet

Tapauksia munuaisten mikrokystista, onkosytoomista ja kokoojaputken karsinoomista (ks. kohta Haittavaikutukset) on havaittu potilailla, joilla on vaikea munuaisten vajaatoiminta ja jotka ovat käyttäneet litiumia yli 10 vuotta.

Serotoniinioireyhtymä

Litiumin ja muiden serotonergisten lääkeaineiden, kuten MAO:n estäjien, selektiivisten serotoniinin takaisinoton estäjien (SSRI-lääkkeiden), serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjien (SNRI-lääkkeiden), trisyklisten masennuslääkkeiden tai tiettyjen opioidien (esim. buprenorfiini), samanaikainen käyttö voi johtaa serotoniinioireyhtymään, joka voi olla hengenvaarallinen tila (ks. kohta Yhteisvaikutukset).

Jos muiden serotonergisten lääkeaineiden samanaikainen käyttö on kliinisesti tarpeen, potilasta on

tarkkailtava huolellisesti etenkin hoitoa aloitettaessa ja annosta suurennettaessa.

Serotoniinioireyhtymän oireita ovat esimerkiksi mielentilan muutokset, autonomisen hermoston

epävakaus, neuromuskulaariset poikkeavuudet ja/tai maha-suolikanavan oireet.

Jos potilaalla epäillään serotoniinioireyhtymää, on syytä harkita annoksen pienentämistä tai hoidon

keskeyttämistä oireiden vaikeusasteesta riippuen.

Pediatriset potilaat

Alle 12-vuotiaiden hoito on suoritettava erikoislääkärin valvonnassa.

Apuaineet

Tämä lääkevalmiste sisältää risiiniöljyä, joka saattaa aiheuttaa vatsavaivoja ja ripulia.

Tiatsididiureetit vähentävät litiumin munuaispuhdistumaa ja ovat joissain tapauksissa nostaneet seerumin litiumpitoisuuden toksiselle tasolle. Käytettäessä tiatsididiureetteja litiumannosta tulee pienentää noin 50 % ja seerumin litiumpitoisuutta tulee tarkkailla. Myös muut natriumineritystä lisäävät diureetit (furosemidi, spironolaktoni) voivat pienentää litiumin puhdistumaa. Amiloridilla ei näyttäisi olevan vaikutusta litiumin farmakokinetiikkaan.

Asetatsoliamidin on raportoitu sekä nostavan että alentavan litiumin pitoisuuksia plasmassa.

Eräät tulehduskipulääkkeet, mukaan lukien COX-2-salpaajat, voivat pienentää litiumin puhdistumaa. Erityisesti indometasiini, mutta myös mefenaamihappo, fenyylibutatsoni, piroksikaami, naprokseeni ja ibuprofeeni voivat nostaa seerumin litiumpitoisuutta 30–60 % ja aiheuttaa toksisia vaikutuksia. Sulindaakin ja asetyylisalisyylihapon vaikutukset ovat ilmeisesti vähäisempiä. Seerumin litiumkonsentraatiota ja mahdollisia toksisuuteen liittyviä oireita tulee tarkkailla käytettäessä näitä tulehduskipulääkkeitä yhdessä litiumin kanssa.

Palautuvaa seerumin litiumpitoisuuden suurenemista ja litiummyrkytyksiä on havaittu yhtäaikaisen litiumin ja ACE-estäjien (kuten kaptopriili, enalapriili ja lisinopriili) ja metyylidopan käytön yhteydessä. Hyvin harvinaisia tapauksia on raportoitu angiotensiini II-antagonistien (kuten kandesartaanin, losartaanin ja valsartaanin) käytön yhteydessä. Litiumia ja em. lääkkeitä tulisi käyttää varoen yhdessä. Jos näiden lääkkeiden yhteiskäyttö kuitenkin on välttämätöntä, seerumin litiumpitoisuuksia on seurattava.

Litiumin yhteiskäytössä muiden QT-aikaa pidentävien sekä elektrolyyttihäiriöitä aiheuttavien lääkkeiden kanssa tulee noudattaa varovaisuutta, koska yhteiskäyttö voi lisätä pahanlaatuisten rytmihäiriöiden vaaraa.

Antipsykoottien ja litiumin yhteiskäyttö voi aiheuttaa neurologisia haittavaikutuksia (esim. maligni neuroleptisyndrooma).

Karbamatsepiini sekä fenytoiini voivat lisätä litiumin neurologisia haittavaikutuksia. Toisaalta karbamatsepiinin tai valproaatin yhdistäminen litiumhoitoon voi olla tarpeen vaikeahoitoisissa tapauksissa.

Litiumia on käytettävä varoen, jos sen kanssa käytetään samaan aikaan muita serotonergisiä lääkevalmisteita, kuten MAO:n estäjiä, selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä (SSRI), serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjiä (SNRI), trisyklisiä masennuslääkkeitä tai tiettyjä opioideja (esim. buprenorfiini); näiden lääkkeiden samanaikainen käyttö suurentaa serotoniinioireyhtymän (joka voi olla hengenvaarallinen tila) riskiä (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Klonidiinin teho voi heikentyä litiumhoidon aikana.

Diltiatseemin tai verapamiilin käyttö litiumhoidon aikana voi lisätä litiumin neurotoksisuutta.

Jodin ja litiumin yhteiskäyttö voi voimistaa molempien hypotyreoottista vaikutusta.

Teofylliini ja aminofylliini voivat pienentää seerumin litiumpitoisuutta lisäämällä litiumin poistumista munuaisten kautta.

Empagliflotsiini ja dapagliflotsiini voivat alentaa litiumin pitoisuutta seerumissa.

Koska natriumtasapaino vaikuttaa litiumin eritykseen, ravinnon tasainen suolamäärä on tärkeää. Litiumin puhdistuma voi suurentua, jos natriumin saanti lisääntyy tai vastaavasti pienentyä, jos natriumin saanti vähenee. Muutokset puhdistumassa voivat olla jopa 30–50 %.

Metronidatsoli ja tetrasykliini saattavat nostaa seerumin litiumpitoisuuksia ja aiheuttaa toksisia oireita.

Baklofeeni on litiumin kanssa yhdessä käytettynä aiheuttanut hyperkinesiaa sekä tardiivia dyskinesiaa.

Litium vaikuttaa opiaattien aiheuttamaan euforiaan ja vähentää niiden analgeettista vaikutusta.

Topiramaatti

Terveillä vapaaehtoisilla havaittiin vähentynyt (18 % AUC-arvossa) systeeminen altistuminen litiumille samanaikaisen topiramaattihoidon (200 mg päivässä) aikana. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla potilailla litiumin farmakokinetiikassa ei tapahtunut muutoksia topiramaattihoidon aikana 200 mg:n päiväannoksella, mutta enintään 600 mg:n päivittäisten topiramaattiannoksien havaittiin lisäävän systeemistä altistumista (26 % AUC-arvossa). Litiumin toksisuudesta on ilmoitettu samanaikaisen topiramaattihoidon yhteydessä. Litiumtasoja on seurattava tiiviisti samanaikaisen topiramaattihoidon aikana.

Hiirillä tehdyissä lisääntymistutkimuksissa litium on lisännyt suulakihalkioiden esiintyvyyttä. Rotilla, kaneilla ja apinoilla tehdyissä tutkimuksissa litium ei kuitenkaan ole osoittautunut teratogeeniseksi. Raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana käytettynä litium voi lisätä synnynnäisten sydänvaurioiden riskiä. Raskauden aikainen litiumin käyttö voi aiheuttaa vastasyntyneelle myös struuman, keskushermostolamaa, hypotoniaa tai sydämen sivuääniä. Litiumia ei tule käyttää raskauden aikana.

Litium erittyy rintamaitoon. Rintamaidon litiumpitoisuus on noin 33–50 % seerumin pitoisuudesta. Koska litium voi aiheuttaa imeväiselle haittavaikutuksia, litiumia ei tule käyttää imetyksen aikana.

Litium yksinään ei yleensä haittaa suorituskykyä liikenteessä ja muissa erityistä tarkkaavaisuutta vaativissa tehtävissä. Varovaisuutta on kuitenkin syytä noudattaa, kunnes lääkkeen yksilöllinen vaikutus on selvinnyt.

Litiumin käyttö aiheuttaa tavallisimmin keskushermosto-, ruuansulatuskanava- ja munuaisperäisiä haittavaikutuksia. Haittavaikutukset ovat useimmiten suhteessa seerumin litiumpitoisuuteen ja niiden esiintyvyys lisääntyy litiumpitoisuuksien noustessa yli tason 1–1,3 mmol/l. Keskushermostoperäisiä haittavaikutuksia on kuitenkin esiintynyt jo tätä pienemmillä litiumpitoisuuksilla (< 1,0 mmol/l) erityisesti lapsilla ja iäkkäillä potilailla.

Haittavaikutusten yleisyysluokat on määritelty seuraavasti:

Hyvin yleinen (≥ 1/10)

Yleinen (≥ 1/100, < 1/10)

Melko harvinainen (≥ 1/1 000, < 1/100)

Harvinainen (≥ 1/10 000, < 1/1 000)

Hyvin harvinainen (< 1/10 000), tuntematon (koska saatavissa oleva tieto ei riitä esiintyvyyden arviointiin).

¹⁾ Keskushermostoperäisten ja neuromuskulaaristen haittavaikutuksien esiintyvyys vähenee usein hoitoa jatkettaessa.

²⁾ Pahoinvointi, anoreksia, ripuli, oksentelu ja vatsakivut lievittyvät useimmiten hoitoa jatkettaessa.

³⁾ Suun kuivumista ja janontunnetta, jotka liittyvät litiumin aiheuttamaan polyuriaan, esiintyy 20–50 %:lla potilaista.

⁴⁾ Gastrointestinaalisten haittavaikutusten esiintyvyys lisääntyy seerumin litiumpitoisuuksien saavuttaessa huippunsa. Näitä haittavaikutuksia voidaan siten lievittää nauttimalla lääke ruuan kera.

⁵⁾Diabetes insipidus esiintyy hoidon alkuvaiheessa 30–50 %:lla ja 1–2 vuoden litiumhoidon jälkeen 10–25 %:lla potilaista.

⁶⁾ Terapeuttisilla pitoisuuksilla litium aiheuttaa kliinisesti selkeän hypotyreoosin noin 1–4 %:lle hoidetuista potilaista. Nämä potilaat saattavat tarvita tyroksiinihoitoa.

⁷⁾ Noin 5 %:lle litiumhoito aiheuttaa struuman.

⁸⁾ Raynaud'n oireyhtymää on esiintynyt harvoissa tapauksissa yhden vuorokauden kuluessa hoidon aloittamisesta.

Epäillyistä haittavaikutuksista ilmoittaminen

On tärkeää ilmoittaa myyntiluvan myöntämisen jälkeisistä lääkevalmisteen epäillyistä haittavaikutuksista. Se mahdollistaa lääkevalmisteen hyöty–haittatasapainon jatkuvan arvioinnin. Terveydenhuollon ammattilaisia pyydetään ilmoittamaan kaikista epäillyistä haittavaikutuksista seuraavalle taholle:

www-sivusto: www.fimea.fi

Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea

Lääkkeiden haittavaikutusrekisteri

PL 55

00034 FIMEA

Seerumin litiumpitoisuus on karkea litiummyrkytyksen mittari; 1,5–2,5 mmol/l pitoisuudet viittaavat lievään tai keskivaikeaan myrkytykseen; 2,5–3,5 mmol/l vaikeaan myrkytykseen ja 3,5 mmol/l ylittävät litiumpitoisuudet voivat olla letaaleja. Litiummyrkytyksen oireita ovat uneliaisuus, karkea raajojen vapina, lihasheikkous, ataksia, kouristukset, epileptiset kohtaukset, tajuttomuus, pahoinvointi, oksentelu ja ripuli. Lisäksi voi esiintyä T-aallon muutoksia, hypotensiota, rytmihäiriöitä, oliguriaa tai anuriaa. Litiummyrkytyksen kliininen kulku on vaihtelevaa ja potilailla voi esiintyä mitä tahansa edellä mainituista oireista. Oireet voivat olla asymmetrisiä ja tilan voi tällöin sekoittaa aivohalvaukseen. Litiummyrkytys voi aiheuttaa pysyviä keskushermosto- ja munuaisvaurioita.

Myös kohtalaisen vaikea litiummyrkytys on hoidettava sairaalassa. Koska litiumille ei ole spesifistä antidoottia, myrkytyksen hoito on lähinnä elintoimintoja tukevaa. Yliannostuksen hoitona on mahdollisimman pikainen mahahuuhtelu ja lääkehiilen anto. Lääkehiili sitoo litiumia suhteellisen huonosti, mutta natriumpolystyreenisulfonaatista (Resonium-A®) voi olla hyötyä litiumia sitovana aineena. Hengityksen, verenkierron, diureesin sekä elektrolyytti- ja nestetasapainon seuranta ovat keskeisiä. Hemodialyysin aloittaminen on tarpeen, jos potilaan seerumin litiumpitoisuus on yli 3,0 mmol/l, jos potilas on huonokuntoinen ja pitoisuus on yli 2,5 mmol/l tai jos potilaalla on munuaisten vajaatoiminta. On huomattava, että seerumin litiumpitoisuudet voivat nousta uudelleen 5–8 tunnin kuluttua hemodialyysistä lääkkeen uudelleen jakaantumisen seurauksena. Peritoneaalidialyysiä voidaan myös käyttää, jos hemodialyysi ei ole mahdollista.

Farmakoterapeuttinen ryhmä: Psykoosi- ja neuroosilääkkeet sekä unilääkkeet, Litium, ATC-koodi: N05AN01.

Litium on kevyin alkalimetalli, monovalenttinen kationi ja käyttäytyy siten elimistössä paljolti natriumin ja kaliumin tavoin. Terapeuttisilla litiumpitoisuuksilla ei ole mainittavia vaikutuksia normaaliin henkilöön. Se ei ole sedatiivinen eikä sillä ole euforisoivaa vaikutusta. Vaikka litiumin psyykkisiä vaikutusmekanismeja ei tunneta, hypoteeseja vaikutuksista solukalvojen natrium-, kalium- ja magnesiumionitasapainoon sekä erityisesti vaikutuksista inositolifosfolipidien kiertoon solukalvossa on esitetty. Litium estää inositolifosfaatin (toisiolähetti) vaihduntaa hyperaktiivisessa solussa, mikä vähentää fosfatidyyli-inositidien ja solun reaktiivisuutta. Tällöin solun vasteet indoliamiineille (esim. serotoniini), dopamiinille ja noradrenaliinille heikkenevät. Näillä keskushermoston välittäjäaineilla on mitä ilmeisimmin keskeinen rooli manian ja depression patogeneesissa. Litium aiheuttaa muutoksia myös serotoniinin ja katekoliamiinien synteesissä, varastoinnissa, vapautumisessa ja takaisinotossa, jolloin niiden metabolia muuttuu. Lisäksi litium estää adenylaattisyklaasia ja vähentää siten syklisen adenosiinimonofosfaatin (AMP) pitoisuutta solun sisällä.

Litiumkarbonaatti imeytyy suolesta hyvin ja nopeasti eikä ruokailu vaikuta sen biologiseen hyötyosuuteen. Huippupitoisuudet plasmassa saavutetaan 0,5–3 tunnin kuluessa. Litium jakautuu elimistön kaikkiin kudoksiin, mutta pitoisuudet kilpirauhasessa, luussa ja aivoissa voivat olla 50 % samanaikaisia seerumin pitoisuuksia korkeampia. Litiumin jakaantumistilavuus on 0,7–1,0 l/kg. Litium ei sitoudu plasmaproteiineihin. Potilailla, joiden munuaisten toiminta on normaalia, litiumin kerta-annoksen jakautumisvaiheen puoliintumisaika on 0,8–1,2 h ja eliminaatiovaiheen puoliintumisaika 20–27 h. Yli vuoden ajan litiumia käyttäneillä potilailla eliminaatiovaiheen puoliintumisajan on raportoitu olevan 2,4 vrk. Vanhuksilla ja potilailla, joiden munuaisten toiminta on vajavaista, puoliintumisajat voivat nousta 36–50 tuntiin. Litium ei metaboloidu, ja se erittyy lähes täydellisesti (95–99 %) virtsaan. Vähäisiä määriä erittyy myös hikeen, sylkeen ja ulosteisiin.

Rotilla tehdyissä kokeissa litium on aiheuttanut histopatologisia muutoksia nefroneissa sekä kilpirauhasen suurentumista. Suuret litiumkonsentraatiot ovat teratogeenisiä. Litiumin LD₅₀ hiirellä on 1190 mg/kg. Viimeaikaisissa eläinkokeissa ei ole tullut merkittävää uutta tutkimustietoa litiumista.

Tablettiydin:

Maissitärkkelys

Agar

Talkki

Perunatärkkelys

Magnesiumstearaatti

Kalvopäällyste:

Steariinihappo

Selluloosa-asetaattiftalaatti

Makrogolit

Sorbitaanioleaatti

Risiiniöljy (neitsytöljy)

Ei oleellinen.

3 vuotta

Säilytä huoneenlämmössä (15–25 °C).

Markkinoilla olevat pakkaukset

Resepti

LITO tabletti, kalvopäällysteinen
300 mg (L:ei) 100 kpl (16,52 €)

PF-selosteen tieto

HDPE-tölkki, HDPE-kierrekorkki; 100 tablettia.

Valmisteen kuvaus:

Valkoinen tai melkein valkoinen, kaksoiskupera, jakouurteellinen, kalvopäällysteinen tabletti, Ø 9 mm.

Käyttämätön lääkevalmiste tai jäte on hävitettävä paikallisten vaatimusten mukaisesti.

LITO tabletti, kalvopäällysteinen
300 mg 100 kpl

• Ylempi erityiskorvaus (100 %). Vaikeat psykoosit ja muut vaikeat mielenterveyden häiriöt (112), Älyllisesti kehitysvammaisilla esiintyvät käyttäytymisen häiriöt (113).
• Peruskorvaus (40 %).

N05AN01

02.07.2024