VANCOMYCIN HAMELN kuiva-aine välikonsentraatiksi infuusionestettä varten, liuos 1000 mg

Vancomycin hameln 500 mg:

Yksi injektiopullo sisältää 500 mg vankomysiinihydrokloridia, joka vastaa 500 000 IU:ta vankomysiiniä.

Kun liuos saatetaan käyttökuntoon 10 ml:lla injektionesteisiin käytettävää vettä, se sisältää vankomysiiniä 50 mg/ml.

Vancomycin hameln 1 000 mg:

Yksi injektiopullo sisältää 1 000 mg vankomysiinihydrokloridia, joka vastaa 1 000 000 IU:ta vankomysiiniä.

Kun liuos saatetaan käyttökuntoon 20 ml:lla injektionesteisiin käytettävää vettä, se sisältää vankomysiiniä 50 mg/ml.

Täydellinen apuaineluettelo, ks. kohta Apuaineet.

Kuiva-aine välikonsentraatiksi infuusionestettä varten, liuos.

Laskimonsisäinen anto

Vankomysiini on tarkoitettu seuraavien infektioiden hoitoon kaikissa ikäryhmissä (ks. kohdat Annostus ja antotapa, Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet ja Farmakodynamiikka):

• komplisoituneet iho- ja pehmytkudosinfektiot (cSSTI)
• luu- ja nivelinfektiot
• avohoitokeuhkokuume (CAP)
• sairaalakeuhkokuume (HAP), mukaan lukien hengityslaitehoitoon liittyvä keuhkokuume (VAP)
• endokardiitti.

Vankomysiini on myös tarkoitettu kaikissa ikäryhmissä perioperatiiviseen antibakteeriseen estohoitoon potilailla, joilla on suuri riski sairastua bakteeriperäiseen endokardiittiin suurten kirurgisten toimenpiteiden yhteydessä.

Anto suun kautta

Vankomysiini on tarkoitettu Clostridioides difficile -infektion (CDI) hoitoon kaikissa ikäryhmissä (ks. kohdat Annostus ja antotapa, Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet ja Farmakodynamiikka).

Antibakteerisen lääkehoidon tarkoituksenmukaista käyttöä koskevat viralliset ohjeet on huomioitava.

Annostus

Vankomysiiniä tulee tarvittaessa antaa yhdessä muiden bakteerilääkkeiden kanssa.

Laskimonsisäinen anto

Aloitusannoksen tulee perustua potilaan kokonaispainoon. Myöhempien annosmuutosten tulee perustua seerumin lääkeainepitoisuuksiin, jotta haluttu terapeuttinen pitoisuus saavutetaan. Munuaistoiminta on otettava huomioon myöhemmissä annoksissa ja antoväleissä.

12-vuotiaat ja sitä vanhemmat potilaat

Suositeltu annos on 15–20 mg/kg 8–12 tunnin välein (kerta-annos ei saa olla yli 2 g).

Vakavasti sairailla potilailla 25–30 mg:n kyllästysannosta painokiloa kohti voidaan käyttää nopeuttamaan seerumin vankomysiinipitoisuuden nostoa pienimpään tavoitearvoon.

Yhden kuukauden – alle 12 vuoden ikäiset lapset

Suositeltu annos on 10–15 mg/kg kuuden tunnin välein (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Täysiaikaiset vastasyntyneet (syntymästä 27 päivän ikään) ja keskoset (syntymästä laskettuun aikaan plus 27 päivää)

Vastasyntyneiden annostusaikataulua määritettäessä on kysyttävä neuvoa vastasyntyneiden hoitoon erikoistuneelta lääkäriltä. Seuraavassa taulukossa on kuvattu yksi mahdollinen tapa antaa vankomysiiniä vastasyntyneille: (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet):

PMA: postmenstruaalinen ikä [aika, joka on kulunut viimeisimmän kuukautiskierron ensimmäisestä päivästä syntymään (sikiöikä) sekä aika, joka on kulunut syntymän jälkeen (syntymänjälkeinen ikä)].

Bakteeriperäisen endokardiitin perioperatiivinen estohoito kaikissa ikäryhmissä

Suositeltu aloitusannos on 15 mg/kg ennen anestesian induktiota. Toinen vankomysiiniannos voi olla tarpeen leikkauksen kestosta riippuen.

Hoidon kesto

Suositeltu hoidon kesto on esitetty alla olevassa taulukossa. Hoidon kesto on joka tapauksessa räätälöitävä infektion tyypin ja vaikeusasteen sekä yksilöllisen kliinisen vasteen mukaan.

*Jatketaan, kunnes puhdistus ei ole enää tarpeen, potilaan kliininen tila on parantunut ja potilas on ollut kuumeeton 48–72 tunnin ajan

**Tekoniveliin liittyviin infektioihin on harkittava pitkäkestoisempia suun kautta otettavia suppressiohoitokuureja sopivilla antibiooteilla

***Yhdistelmähoidon kesto ja tarve perustuvat läpän tyyppiin ja organismiin

Erityisryhmät

Iäkkäät potilaat

Pienemmät ylläpitoannokset voivat olla tarpeen ikään liittyvän munuaisten vajaatoiminnan vuoksi.

Munuaisten vajaatoiminta

Monien vankomysiinitasoihin mahdollisesti vaikuttavien tekijöiden vuoksi munuaisten vajaatoimintaa sairastaville aikuisille ja pediatrisille potilaille tulisi harkita aikataulutetun annosohjelman sijasta aloitusannosta ja sen jälkeen toteutettavaa seerumin pienimpien vankomysiinipitoisuuksien seurantaa. Tämä koskee erityisesti potilaita, joilla on vaikea munuaisten vajaatoiminta tai jotka saavat munuaiskorvaushoitoa (RRT).

Aloitusannosta ei saa pienentää potilailla, joilla on lievä tai keskivaikea munuaisten vajaatoiminta. Potilailla, joilla on vaikea munuaisten vajaatoiminta, tulisi mieluummin pidentää antoväliä kuin antaa pienempiä vuorokausiannoksia.

Samanaikaisesti annettavat lääkevalmisteet, jotka saattavat pienentää vankomysiinin puhdistumaa ja/tai voimistaa sen haittavaikutuksia, on otettava huomioon asianmukaisesti (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Vankomysiini poistuu huonosti jaksoittaisessa hemodialyysissä. High flux -kalvojen ja jatkuvan munuaiskorvaushoidon (CRRT) käyttäminen kuitenkin suurentaa vankomysiinin puhdistumaa, ja korvausannos on yleensä tarpeen (yleensä hemodialyysin jälkeen, kun kyseessä on jaksoittainen hemodialyysi).

Aikuiset

Annoksen muuttaminen aikuisilla potilailla voi perustua arvioituun glomerulussuodosnopeuteen (eGFR), joka on laskettu seuraavasti:

Miehet: [Paino (kg) x [140 − ikä (vuotta)]] / [72 x seerumin kreatiniinipitoisuus (mg/dl)]

Naiset: 0,85 x edellä olevan kaavan mukaan laskettu arvo.

Tavanomainen aloitusannos aikuisilla potilailla on 15–20 mg/kg. Annos voidaan antaa 24 tunnin välein potilaille, joiden kreatiniinipuhdistuma on 20–49 ml/min. Potilailla, joilla on vaikea munuaisten vajaatoiminta (kreatiniinipuhdistuma alle 20 ml/min) tai jotka saavat munuaiskorvaushoitoa, myöhempien annosten sopiva ajoitus ja määrä riippuvat suurelta osin munuaiskorvaushoidon tyypistä, ja niiden on perustuttava seerumin pienimpiin vankomysiinipitoisuuksiin ja jäljellä olevaan munuaisten toimintaan (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet). Kliinisen tilanteen mukaan voidaan harkita seuraavan annoksen jättämistä väliin, kun tuloksia vankomysiinitasoista odotetaan.

Alkukyllästysannosta (25–30 mg/kg) ei tule pienentää kriittisesti sairailla potilailla, joilla on munuaisten vajaatoiminta.

Pediatriset potilaat

Annoksen muuttaminen 1 vuoden ikäisillä ja sitä vanhemmilla pediatrisilla potilailla voi perustua arvioituun glomerulussuodosnopeuteen (eGFR), joka on laskettu tarkistetulla Schwartzin kaavalla:

eGFR (ml/min/1,73 m²) = (pituus cm x 0,413) / seerumin kreatiniinipitoisuus (mg/dl)

eGFR (ml/min/1,73 m²) = (pituus cm x 36,2) / seerumin kreatiniinipitoisuus (μmol/l)

Vastasyntyneiden ja alle 1-vuotiaiden lasten tapauksessa on konsultoitava asiantuntijaa, sillä tarkistettua Schwartzin kaavaa ei voida soveltaa heihin.

Suuntaa-antavat annossuositukset pediatrisille potilaille on esitetty alla olevassa taulukossa, joka noudattaa samoja periaatteita kuin aikuisilla potilailla.

*Myöhempien annosten sopiva ajoitus ja määrä riippuvat suurelta osin munuaiskorvaushoidon tyypistä, ja niiden on perustuttava ennen lääkkeenantoa mitattuihin seerumin vankomysiinipitoisuuksiin ja jäljellä olevaan munuaisten toimintaan. Kliinisen tilanteen mukaan voidaan harkita seuraavan annoksen jättämistä väliin, kun tuloksia vankomysiinitasoista odotetaan.

Maksan vajaatoiminta

Annosta ei tarvitse muuttaa potilailla, joilla on maksan vajaatoiminta.

Raskaus

Terapeuttisten seerumin lääkeainepitoisuuksien saavuttaminen raskaana olevilla naisilla voi vaatia merkittävästi suurempia annoksia (ks. kohta Raskaus ja imetys).

Ylipainoiset potilaat

Ylipainoisten potilaiden aloitusannos mukautetaan yksilöllisesti kokonaispainon mukaan, kuten normaalipainoisillakin potilailla.

Anto suun kautta

12-vuotiaat ja sitä vanhemmat potilaat

Clostridioides difficile -infektion (CDI) hoito:

Suositeltu vankomysiiniannos on 125 mg 6 tunnin välein 10 päivän ajan ensimmäisen ei-vaikean CDI-jakson ajan. Tämä annos voidaan suurentaa 500 mg:aan 6 tunnin välein 10 päivän ajan, jos tauti on vaikea-asteinen tai komplisoitunut. Enimmäisvuorokausiannos ei saa olla yli 2 g.

Jos potilaan tauti uusiutuu useita kertoja, voidaan harkita nykyisen CDI-jakson hoitamista 125 mg:lla vankomysiiniä neljä kertaa päivässä 10 päivän ajan, jonka jälkeen annosta voidaan joko vähitellen pienentää 125 mg:aan päivässä tai antaa pulssihoitona 125–500 mg/vrk 2–3 päivän välein vähintään 3 viikon ajan.

Vastasyntyneet ja alle 12-vuotiaat lapset

Suositeltu vankomysiiniannos on 10 mg/kg suun kautta 6 tunnin välein 10 päivän ajan. Enimmäisvuorokausiannos ei saa olla yli 2 g.

Vankomysiinihoidon kesto on mahdollisesti räätälöitävä yksilöllisesti taudin kliinisen kulun mukaan. Bakteerilääke, jonka epäillään aiheuttaneen CDI:n, on mahdollisuuksien mukaan keskeytettävä. Riittävästä neste- ja elektrolyyttikorvaushoidosta on huolehdittava.

Seerumin vankomysiinipitoisuuksien seuranta

Terapeuttisen lääkeseurannan (TDM) toistumistiheys on yksilöitävä kliinisen tilanteen ja hoitovasteen mukaan, vaihdellen päivittäisestä näytteenotosta, jota voidaan tarvita joidenkin hemodynaamisesti epävakaiden potilaiden kohdalla, vähintään kerran viikossa tapahtuvaan näytteenottoon vakailla potilailla, joilla on saavutettu hoitovaste. Potilailla, joiden munuaiset toimivat normaalisti, seerumin vankomysiinipitoisuus on tarkistettava toisena hoitopäivänä välittömästi ennen seuraavaa annosta.

Potilailla, jotka saavat jaksoittaista hemodialyysihoitoa, vankomysiinipitoisuudet tulisi yleensä tarkistaa ennen hemodialyysin aloittamista.

Suun kautta annon jälkeen seerumin vankomysiinipitoisuutta on seurattava potilailla, joilla on tulehduksellisia suolistosairauksia (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Veren pienimpien terapeuttisten vankomysiinipitoisuuksien (minimipitoisuuksien) tulisi normaalisti olla 10–20 mg/l infektiokohdasta ja patogeenin herkkyydestä riippuen. Kliiniset laboratoriot suosittelevat yleensä minimipitoisuuksia 15–20 mg/l, jotta ne kattavat herkiksi luokitellut patogeenit, joiden MIC on ≥ 1 mg/l (ks. kohdat Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet ja Farmakodynamiikka).

Malliin perustuvat menetelmät saattavat olla hyödyllisiä, kun ennustetaan yksilöllisiä annosvaatimuksia, joilla saavutetaan riittävä AUC-arvo. Malliin perustuvaa lähestymistapaa voidaan käyttää sekä yksilöllisen aloitusannoksen laskemiseen että annosmuutoksiin, jotka perustuvat terapeuttisen lääkeseurannan tuloksiin (ks. kohta Farmakodynamiikka).

Antotapa

Laskimonsisäinen anto

Laskimonsisäistä vankomysiiniä annetaan yleensä jaksoittaisena infuusiona, ja tässä kohdassa esitetyt annossuositukset laskimonsisäiseen antoon vastaavat tämän tyyppistä lääkkeenantoa.

Vankomysiiniä saa antaa vain hitaana, vähintään tunnin kestävänä laskimoinfuusiona tai enimmäisnopeudella 10 mg/min (näistä se, joka kestää pidempään), jota on laimennettu riittävästi (vähintään 100 ml/500 mg tai vähintään 200 ml/1 000 mg) (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Potilaille, joiden nesteensaantia on rajoitettava, voidaan myös antaa liuosta, joka on laimennettu suhteessa 500 mg/50 ml tai 1 000 mg/100 ml, mutta suuremmat pitoisuudet saattavat suurentaa infuusioon liittyvien haittavaikutusten riskiä.

Katso tiedot infuusioliuoksen valmistamisesta kohdasta Käyttö- ja käsittelyohjeet.

Jatkuvaa vankomysiini-infuusiota voidaan harkita esim. potilaille, joiden kohdalla vankomysiinin puhdistuma on epävakaata.

Anto suun kautta

Parenteraalisesti käytettävien injektiopullojen sisältöä voi käyttää.

Yhden Vancomycin hameln 500 mg -injektiopullon sisällön voi sekoittaa 30 ml:aan vettä ja yhden Vancomycin hameln 1 000 mg -injektiopullon sisällön 30 tai 60 ml:aan vettä ja antaa potilaalle juotavaksi (ks. myös kohta Käyttö- ja käsittelyohjeet).

Yliherkkyys vaikuttavalle aineelle tai kohdassa Apuaineet mainituille apuaineille (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Vankomysiiniä ei tule antaa lihakseen antopaikan nekroosiriskin vuoksi.

Yliherkkyysreaktiot

Vakavat ja joskus kuolemaan johtavat yliherkkyysreaktiot ovat mahdollisia (ks. kohdat Vasta-aiheet ja Haittavaikutukset). Jos potilaalle kehittyy yliherkkyysreaktio, vankomysiinihoito on keskeytettävä välittömästi ja asianmukaisiin hätätoimenpiteisiin on ryhdyttävä.

Veren valkosoluarvoja on seurattava säännöllisesti potilailla, jotka saavat vankomysiiniä pitkäaikaisesti tai yhdessä muiden sellaisten lääkkeiden kanssa, jotka voivat aiheuttaa neutropeniaa tai agranulosytoosia. Kaikkien vankomysiiniä saavien potilaiden veriarvot, virtsa sekä maksan ja munuaisten toiminta on tutkittava säännöllisesti.

Vankomysiiniä on käytettävä varoen potilailla, jotka ovat saaneet allergisia reaktioita teikoplaniinista, sillä ristiyliherkkyyttä ja myös kuolemaan johtavaa anafylaktista sokkia voi esiintyä.

Aktibakteerisen aktiivisuuden kirjo

Vankomysiinin antibakteerinen aktiivisuus rajoittuu grampositiivisiin organismeihin. Se ei sovi ainoaksi lääkkeeksi tietyntyyppisten infektioiden hoitoon, paitsi jos patogeeni on jo dokumentoitu ja sen tiedetään olevan herkkä vankomysiinille, tai jos on hyvin todennäköistä, että patogeeni(t) soveltuu/soveltuvat hoidettavaksi vankomysiinillä.

Vankomysiinin järkevässä käytössä tulee ottaa huomioon antibakteerisen aktiivisuuden kirjo, turvallisuusprofiili ja tavanomaisen antibakteerisen hoidon sopivuus yksittäiselle potilaalle.

Ototoksisuus

Ototoksisuutta, joka voi olla ohimenevää tai pysyvää (ks. kohta Haittavaikutukset), on raportoitu potilailla, joilla on esiintynyt aikaisempaa kuuroutta ja jotka ovat saaneet liian suuria laskimonsisäisiä annoksia tai jotka ovat saaneet samanaikaisesti hoitoa toisella ototoksisella vaikuttavalla aineella, kuten jollakin aminoglykosidilla. Vankomysiinin käyttöä on vältettävä myös potilailla, joilla on aikaisemmin ollut kuulon heikkenemistä. Kuuroutta saattaa edeltää tinnitus. Muista antibiooteista saadut kokemukset viittaavat siihen, että kuurous saattaa edetä hoidon lopettamisesta huolimatta. Ototoksisuuden riskin pienentämiseksi suositellaan veriarvojen säännöllistä seurantaa ja kuulon säännöllistä testaamista.

Iäkkäät potilaat ovat erityisen herkkiä kuulovaurioille. Iäkkäiden potilaiden vestibulaarista ja auditorista toimintaa on tarkkailtava hoidon aikana ja sen jälkeen. Muiden ototoksisten aineiden samanaikaista tai hoidon jälkeistä käyttöä on vältettävä (ks. kohta Yhteisvaikutukset).

Infuusioon liittyvät reaktiot

Nopeisiin bolusannoksiin (ts. useiden minuuttien aikana) saattaa liittyä liiallista verenpaineen laskua (mukaan lukien sokki ja harvoin sydänpysähdys), histamiininkaltaisia vasteita ja makulopapulaarista tai punoittavaa ihottumaa (”vankomysiini-infuusioreaktio”). Vankomysiini on infusoitava hitaasti laimennettuna liuoksena (2,5–5,0 mg/ml) alle 10 mg/min nopeudella ja vähintään 60 minuutin ajanjaksolla, jotta nopeaan infuusioon liittyvät reaktiot vältetään. Nämä reaktiot häviävät yleensä nopeasti, kun infuusio keskeytetään.

Infuusioon liittyvien reaktioiden (hypotensio, punastuminen, punoitus, nokkosihottuma ja kutina) yleisyys kasvaa, jos samanaikaisesti annetaan anestesia-aineita (ks. kohta Yhteisvaikutukset). Riskiä voidaan pienentää antamalla vankomysiini vähintään 60 minuuttia kestävänä infuusiona ennen anestesian aloittamista.

Vaikea-asteiset ihon haittavaikutukset (SCAR)

Vankomysiinihoidon yhteydessä on raportoitu vaikea-asteisia ihon haittavaikutuksia (SCAR), kuten Stevens-Johnsonin oireyhtymää (SJS), toksista epidermaalista nekrolyysiä (TEN), yleisoireista eosinofiilista oireyhtymää (DRESS) ja akuuttia yleistynyttä eksantematoottista pustuloosia (AGEP), jotka voivat olla hengenvaarallisia tai johtaa kuolemaan (ks. kohta Haittavaikutukset). Valtaosa näistä reaktioista ilmeni muutaman päivän, mutta enintään kahdeksan viikon, kuluessa vankomysiinihoidon aloittamisesta.

Potilaille pitää kertoa lääkkeen määräämisen yhteydessä ihoreaktioiden merkeistä ja oireista, ja potilaita tulee tarkkailla tiiviisti ihoreaktioiden varalta. Jos tällaisiin reaktioihin viittaavia oireita tai löydöksiä ilmenee, vankomysiinihoito pitää lopettaa heti ja harkita vaihtoehtoista hoitoa. Jos potilaalle on kehittynyt vankomysiinin käytön yhteydessä vaikea-asteinen ihon haittavaikutus, vankomysiinihoitoa ei saa enää koskaan aloittaa uudelleen.

Antopaikkaan liittyvät reaktiot

Monilla potilailla, jotka saavat vankomysiiniä laskimonsisäisesti, voi esiintyä kipua ja laskimontukkotulehdusta, jotka ovat toisinaan vaikeita. Laskimontukkotulehduksen yleisyys ja vaikeusaste voidaan minimoida antamalla lääkevalmiste hitaasti laimennettuna liuoksena (ks. kohta Annostus ja antotapa) ja vaihtamalla infuusiopaikkaa säännöllisesti.

Vankomysiinin tehoa ja turvallisuutta ei ole selvitetty intratekaalisten, intralumbaaristen ja intravertikulaaristen antoreittien osalta.

Nefrotoksisuus

Vankomysiiniä on käytettävä varoen potilailla, joilla on munuaisten vajaatoiminta, mukaan lukien anuria, sillä mahdollisuus toksisten vaikutusten kehittymiseen on paljon suurempi, jos pitoisuudet veressä ovat pitkään korkeita. Toksisuuden riski kasvaa, jos veren lääkeainepitoisuudet ovat korkeita tai jos hoito jatkuu pitkään.

Veren vankomysiinipitoisuuksien säännöllinen seuranta on tarpeen suuria annoksia käytettäessä ja pitkäaikaisessa käytössä, erityisesti potilailla, joilla on munuaisten toimintahäiriö tai heikentynyt kuulo ja jotka saavat samanaikaisesti nefrotoksisia tai ototoksisia aineita (ks. kohdat Annostus ja antotapa ja Yhteisvaikutukset).

Silmät

Vankomysiiniä ei ole hyväksytty annettavaksi silmän etukammion sisään tai silmän lasiaiseen eikä myöskään endoftalmiitin estohoitoon.

Vankomysiinin annossa silmän etukammion sisään tai silmän lasiaiseen kaihileikkauksen aikana tai jälkeen on havaittu yksittäisinä tapauksina hemorragista okklusiivista verkkokalvon vaskuliittia (HORV), mukaan lukien pysyvä näönmenetys.

Kardiovaskulaariset ja aivoverisuonivaikutukset

Kounisin oireyhtymää on raportoitu vankomysiinihoitoa saaneilla potilailla. Kounisin oireyhtymä on määritelty kardiovaskulaarisiksi oireiksi, jotka ovat seurausta sepelvaltimoiden ahtaumaan liittyvästä allergisesta tai yliherkkyysreaktiosta ja jotka voivat johtaa sydäninfarktiin.

Pediatriset potilaat

Tämänhetkiset laskimonsisäiset annossuositukset pediatrisille potilaille, erityisesti alle 12-vuotiaille lapsille, saattavat johtaa merkittävällä määrällä lapsia alle terapeuttisen tason jääviin vankomysiinipitoisuuksiin. Vankomysiiniannoksen suurentamisen turvallisuutta ei ole kuitenkaan arvioitu riittävästi, ja annoksia, jotka ovat suurempia kuin 60 mg/kg/vrk, ei voida suositella yleisesti.

Vankomysiiniä tulisi käyttää erityisen varovaisesti keskosten ja imeväisikäisten hoitoon, sillä heidän munuaisensa eivät ole vielä kehittyneet ja seerumin vankomysiinipitoisuudet saattavat suurentua. Näiden lasten veren vankomysiinipitoisuuksia on sen vuoksi seurattava huolellisesti. Vankomysiinin ja anestesia-aineiden samanaikainen anto on yhdistetty eryteemaan ja histamiinin kaltaiseen punastumiseen lapsilla. Samanaikainen käyttö nefrotoksisten aineiden kuten aminoglykosidiantibioottien, NSAID-lääkkeiden (esim. ibuprofeeni avoimen valtimotiehyen sulkemiseen) tai amfoterisiini B:n kanssa on myös yhdistetty suurempaan nefrotoksisuuden riskiin (ks. kohta Yhteisvaikutukset), ja siksi seerumin vankomysiinipitoisuuksia ja munuaisten toimintaa on tarpeen seurata useammin.

Käyttö iäkkäille potilaille

Iän myötä tapahtuva glomerulaarisen suodatuksen luonnollinen väheneminen saattaa johtaa seerumin vankomysiinipitoisuuksien suurenemiseen, jos annosta ei muuteta (ks. kohta Annostus ja antotapa).

Yhteisvaikutukset anestesia-aineiden kanssa

Vankomysiini saattaa voimistaa anestesia-aineiden aiheuttamaa sydänlihaslamaa. Anestesian aikana annosten on oltava hyvin laimennettuja, ja ne on annettava hitaasti. Sydäntä on tarkkailtava huolellisesti. Ennen asennon muuttamista on odotettava, että infuusio on annettu, jotta asennon säätäminen on mahdollista (ks. kohta Yhteisvaikutukset).

Pseudomembranoottinen enterokoliitti

Vaikean, sitkeän ripulin tapauksessa mahdollisesti hengenvaarallisen pseudomembranoottisen enterokoliitin mahdollisuus on otettava huomioon (ks. kohta Haittavaikutukset). Ripulilääkkeitä ei saa antaa.

Superinfektio

Vankomysiinin pitkäaikainen käyttö saattaa johtaa vastustuskykyisten organismien liikakasvuun. Potilaan huolellinen tarkkailu on välttämätöntä. Jos hoidon aikana todetaan superinfektio, on ryhdyttävä asianmukaisiin toimiin.

Anto suun kautta

Vankomysiinin laskimonsisäinen anto ei ole tehokasta Clostridioides difficile -infektion hoidossa. Vankomysiiniä on annettava suun kautta tähän käyttöaiheeseen.

Clostridioides difficile -kolonisaation tai -toksiinin testaamista ei suositella alle 1-vuotiaille lapsille oireettoman kolonisaation yleisyyden vuoksi, ellei vaikeaa ripulia esiinny pikkulapsilla, joilla on staasin riskitekijöitä, kuten Hirschsprungin tauti, operoitu peräaukon umpeuma tai muita vaikeita motiliteetin häiriöitä. Vaihtoehtoisia etiologioita on aina etsittävä ja Clostridioides difficile -enterokoliitti on vahvistettava.

Systeemisen imeytymisen mahdollisuus

Imeytyminen saattaa tehostua potilailla, joilla on suolen limakalvon tulehduksellisia häiriöitä tai Clostridioides difficile -bakteerin aiheuttama pseudomembranoottinen koliitti. Näillä potilailla on riski haittavaikutusten kehittymiseen etenkin, jos heillä on samanaikaisesti munuaisten vajaatoiminta. Mitä vaikea-asteisempi munuaisten vajaatoiminta on, sitä suurempi riski potilaalla on saada haittavaikutuksia, jotka liittyvät vankomysiinin parenteraaliseen antoon. Seerumin vankomysiinipitoisuuksia on seurattava potilailla, joilla on suolen limakalvon tulehduksellisia häiriöitä.

Nefrotoksisuus

Munuaisten toimintaa on seurattava säännöllisesti, kun hoidetaan potilaita, joilla on taustalla munuaisten toimintahäiriö, tai jos potilasta hoidetaan samanaikaisesti jollakin aminoglykosidilla tai muilla nefrotoksisilla lääkkeillä.

Ototoksisuus

Säännölliset kuulontutkimukset voivat auttaa minimoimaan ototoksisuuden riskin potilailla, joilla on taustalla kuulon heikkenemistä tai joita hoidetaan samanaikaisesti jollakin ototoksisella aineella, kuten aminoglykosideilla.

Yhteisvaikutukset suoliston motiliteettia vähentävien aineiden ja protonipumpun estäjien kanssa

Suoliston motiliteettia vähentäviä aineita tulee välttää, ja protonipumpun estäjien käyttö vaatii harkintaa.

Lääkeresistenttien bakteerien kehittyminen

Suun kautta otettavan vankomysiinin käyttö lisää vankomysiinille resistenttienenterokokkikasvustojen mahdollisuutta maha-suolikanavassa. Siksi suun kautta otettavaa vankomysiiniä on käytettävä varoen.

Muut mahdollisesti nefrotoksiset tai ototoksiset lääkevalmisteet

Muiden mahdollisesti ototoksisten tai nefrotoksisten lääkevalmisteiden, kuten amfoterisiini B:n, aminoglykosidien, basitrasiinin, polymyksiini B:n, kolistiinin, viomysiinin, sisplatiinin, loop-diureettien, piperasilliinin/tatsobaktaamin ja NSAID-lääkkeiden, samanaikainen tai hoidon jälkeinen käyttö voi lisätä vankomysiinin toksisuutta. Jos näitä valmisteita on annettava, varovaisuus ja asianmukainen tarkkailu ovat tarpeen niitä käytettäessä (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Anestesia-aineet

Vankomysiinin ja anestesia-aineiden samanaikainen anto on yhdistetty eryteemaan, histamiinin kaltaiseen punastumiseen ja anafylaktoidisiin reaktioihin (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

On esiintynyt raportteja siitä, että infuusioon liittyvien tapahtumien yleisyys kasvaa, jos samanaikaisesti annetaan anestesia-aineita. Infuusioon liittyvät tapahtumat voidaan minimoida antamalla vankomysiini 60 minuuttia kestävänä infuusiona ennen anestesian aloittamista. Jos sitä annetaan anestesian aikana, annosten on oltava laimennettuja niin, että pitoisuus on enintään 5 mg/ml, ja ne on annettava hitaasti. Sydäntä on tarkkailtava huolellisesti. Ennen asennon muuttamista on odotettava, että infuusio on annettu, jotta asennon säätäminen on mahdollista (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Lihasrelaksantit

Jos vankomysiiniä annetaan leikkauksen aikana tai heti sen jälkeen, samanaikaisesti annetun lihasrelaksantin (esim. suksinyylikoliinin) vaikutus (neuromuskulaarinen salpaus) voi voimistua tai pitkittyä.

Suoliston motiliteettia estävät lääkkeet ja protonipumpun estäjät.

Anto suun kautta: Protonipumpun estäjien ja suoliston motiliteettia vähentävien aineiden käytön keskeyttämistä tulisi harkita Clostridioides difficile -infektiota koskevien paikallisten ohjeiden mukaisesti.

Raskaus

Teratologiatutkimuksia on tehty rotille 5 kertaa ihmisten annosta suuremmalla annoksella ja kaniineille 3 kertaa ihmisten annosta suuremmalla annoksella, eikä vankomysiinin ole näissä osoitettu aiheuttavan sikiövaurioita. Kontrolloidussa kliinisessä tutkimuksessa arvioitiin vankomysiinihydrokloridin mahdollisia ototoksisia ja nefrotoksisia vaikutuksia imeväisikäisiin annettaessa lääkettä raskaana oleville naisille joilla oli suonensisäisestä huumeidenkäytöstä aiheutunut vakava stafylokokki-infektio. Napanuoraveressä havaittiin vankomysiinihydrokloridia. Vankomysiinistä aiheutunutta sensorineuraalista kuulon alenemaa tai nefrotoksisuutta ei havaittu. Yhdellä imeväisikäisellä, jonka äiti sai vankomysiiniä kolmannen raskauskolmanneksen aikana, oli muusta kuin vankomysiinistä aiheutunut johtumistyyppinen huonokuuloisuus. Koska vankomysiiniä annettiin ainoastaan toisen ja kolmannen raskauskolmanneksen aikana, ei tiedetä, aiheuttaako se sikiövaurioita.

Vankomysiiniä saa antaa raskauden aikana vain, jos sen käyttö on selvästi tarpeen, ja veren lääkeainepitoisuuksia on seurattava huolellisesti mahdollisen sikiötoksisuuden riskin minimoimiseksi. Toisaalta on raportoitu, että raskaana olevat potilaat saattavat tarvita huomattavasti suurempia vankomysiiniannoksia terapeuttisten seerumipitoisuuksien saavuttamiseksi.

Imetys

Vankomysiini erittyy ihmisillä äidinmaitoon ja imeytyy huonosti suun kautta, joten imetettäville lapsille ei oleteta aiheutuvan systeemisiä haittavaikutuksia. Annettaessa vankomysiiniä imettäville äideille on noudatettava varovaisuutta lapselle mahdollisesti aiheutuvien suolistoflooran muutosten ja ripulin takia. Lapsia on tarkkailtava mahdollisen ripulin varalta.

Hedelmällisyys

Vankomysiinistä ei ole saatavilla (miesten eikä naisten) hedelmällisyystutkimusta.

Vankomysiinillä ei ole haitallista vaikutusta ajokykyyn ja koneidenkäyttökykyyn.

Turvallisuusprofiilin yhteenveto

Yleisimmät haittavaikutukset, jotka liittyvät liian nopeasti annettuun laskimonsisäiseen vankomysiini-infuusioon, ovat laskimotulehdus, pseudoallergiset reaktiot ja ylävartalon punehtuminen (”vankomysiini-infuusioreaktio”).

Vankomysiini ei imeydy merkittävässä määrin maha-suolikanavasta. Vaikean suolen limakalvotulehduksen yhteydessä voi kuitenkin esiintyä parenteraalisesti annetulle vankomysiinille tyypillisiä haittavaikutuksia etenkin, jos potilas sairastaa myös munuaisten vajaatoimintaa.

Vankomysiinihoidon yhteydessä on raportoitu vaikea-asteisia ihon haittavaikutuksia (SCAR), mukaan lukien Stevens-Johnsonin oireyhtymää (SJS), toksista epidermaalista nekrolyysiä (TEN), yleisoireista eosinofiilista oireyhtymää (DRESS) ja akuuttia yleistynyttä eksantematoottista pustuloosia (AGEP) (ks. kohta Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet).

Haittavaikutustaulukko

Haittavaikutukset on esitetty kussakin yleisyysluokassa haittavaikutuksen vakavuuden mukaan alenevassa järjestyksessä.

Seuraavat haittavaikutukset on esitetty MedDRA-elinjärjestelmän ja yleisyysluokituksen mukaisesti:

Hyvin yleinen (≥ 1/10); yleinen (≥ 1/100, < 1/10); melko harvinainen (≥ 1/1 000, 1/100); harvinainen (≥ 1/10 000, < 1/1 000); hyvin harvinainen (< 1/10 000); tuntematon (koska saatavissa oleva tieto ei riitä esiintyvyyden arviointiin).

Valikoitujen haittavaikutusten kuvaus

Korjautuva neutropenia alkaa yleensä viikon tai pidemmän ajan kuluttua laskimonsisäisen hoidon aloituksesta tai yli 25 g:n kokonaisannoksen jälkeen.

Nopean infuusion aikana tai pian sen jälkeen saattaa esiintyä anafylaktisia/anafylaktoidisia reaktioita, kuten hengityksen vinkumista. Reaktiot lievittyvät, kun anto lopetetaan, yleensä 20 minuutin – 2 tunnin kuluessa. Vankomysiiniä on infusoitava hitaasti (ks. kohdat Annostus ja antotapa ja Varoitukset ja käyttöön liittyvät varotoimet). Lihaksensisäisen injektion jälkeen saattaa esiintyä nekroosia (ks. kohta Vasta-aiheet).

Tinnitus, joka saattaa edeltää kuulon menetystä, on katsottava syyksi keskeyttää hoito.

Ototoksisuutta on raportoitu ensisijaisesti potilailla, joille on annettu suuria annoksia tai jotka ovat saaneet samanaikaisesti muuta ototoksista lääkevalmistetta, kuten aminoglykosidia, tai joilla on jo ollut munuaisten vajaatoimintaa tai heikentynyt kuulo.

Pediatriset potilaat

Turvallisuusprofiili on yleisesti johdonmukainen lapsilla ja aikuisilla potilailla. Nefrotoksisuutta on kuvattu lapsilla, yleensä muiden nefrotoksisten aineiden, kuten aminoglykosidien, käytön yhteydessä.

Epäillyistä haittavaikutuksista ilmoittaminen

On tärkeää ilmoittaa myyntiluvan myöntämisen jälkeisistä lääkevalmisteen epäillyistä haittavaikutuksista. Se mahdollistaa lääkevalmisteen hyöty-haittatasapainon jatkuvan arvioinnin. Terveydenhuollon ammattilaisia pyydetään ilmoittamaan kaikista epäillyistä haittavaikutuksista

www-sivusto: www.fimea.fi

Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea

Lääkkeiden haittavaikutusrekisteri

PL 55

00034 FIMEA

Tukihoitoa suositellaan glomerulusfiltraation säilyttämiseksi. Vankomysiini poistuu verestä huonosti hemodialyysin tai peritoneaalidialyysin yhteydessä. Hemoperfuusiosta Amberlite XAD-4 -hartsilla on raportoitu olevan rajallista hyötyä.

Farmakoterapeuttinen ryhmä:

Systeemiset bakteerilääkkeet, peptidoglykaanibakteerilääkkeet, ATC-koodi: J01 XA01, laskimoon.

Ripulilääkkeet, suolistoinfektiolääkkeet, antibiootit, ATC-koodi: A07 AA09, suun kautta.

Vaikutusmekanismi

Vankomysiini on trisyklinen glykopeptidiantibiootti, joka estää sille herkkien bakteerien soluseinämän synteesiä sitoutumalla suurella affiniteetilla soluseinämän esiasteyksikköjen D-alanyyli-D-alaniinipäähän. Lääke on hitaasti bakterisidinen jakautuville mikro-organismeille. Se myös heikentää bakteerien solukalvon läpäisevyyttä ja RNA-synteesiä.

Farmakokineettiset/farmakodynaamiset suhteet

Vankomysiinillä on pitoisuudesta riippumaton vaikutus aika-pitoisuuskäyrän alle jäävään pinta-alaan (AUC), joka ensimmäisenä tehoa ennustavana parametrina jaetaan pienimmällä kohdeorganismin kasvua estävällä pitoisuudella (MIC). In vitro -tutkimusten, eläintutkimusten ja rajallisten ihmisistä saatujen tietojen perusteella AUC/MIC-suhde 400 on määritetty farmakokineettis-farmakodynaamiseksi tavoitteeksi, jolla vankomysiinin kliininen teho saavutetaan. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi MIC-arvojen ollessa ≥ 1,0 mg/l vaaditaan annostusta ylärajalla ja suuria alimpia seerumipitoisuuksia (15−20 mg/l) (ks. kohta Annostus ja antotapa).

Resistenssimekanismi

Hankittu glykopeptidiresistenssi on yleisintä enterokokkibakteereilla. Se perustuu erilaisten van-geenikompleksien hankkimiseen, mikä muokkaa D-alanyyli-D-alaniini-kohteen D-alanyyli-D-laktaatiksi tai D-alanyyli-D-seriiniksi, jotka sitovat vankomysiiniä huonosti. Joissakin maissa resistenssin lisääntymistä on todettu etenkin enterokokeilla, ja moniresistentit Enterococcus faecium -kannat ovat erityisen hälyttäviä.

Van-geenejä on löytynyt harvoin Staphylococcus aureus -bakteereista, joissa muutokset soluseinämän rakenteessa aiheuttavat ”kohtalaisen” herkkyyden, mikä on yleisimmin heterogeenistä. Lisäksi on raportoitu metisilliinille resistenttejä Staphylococcus -kantoja (MRSA), joiden herkkyys vankomysiinille on heikentynyt. Staphylococcus-bakteerien heikentynyttä herkkyyttä tai resistenssiä vankomysiinille ei ymmärretä hyvin. Tarvitaan useita geneettisiä elementtejä ja lukuisia mutaatioita.

Vankomysiinillä ei ole ristiresistenssiä muihin luokkiin kuuluvien antibioottien kanssa. Muiden glykopeptidiantibioottien, kuten teikoplaniinin, kanssa esiintyy ristiresistenssiä. Sekundaarisen resistenssin kehittyminen hoidon aikana on harvinaista.

Synergismi

Vankomysiinillä ja aminoglykosidiantibiooteilla on yhdessä synergistinen vaikutus monia Staphylococcus aureus -kantoja, ei-enterokokkista streptokokki D -ryhmää, enterokokkeja ja Viridans-ryhmän streptokokkeja vastaan. Vankomysiinin ja kefalosporiinin yhdistelmällä on synergistinen vaikutus joitakin oksasilliinille resistenttejä Staphylococcus epidermidis -kantoja vastaan, ja vankomysiinin ja rifampisiinin yhdistelmällä on synergistinen vaikutus Staphylococcus epidermidis -bakteeria vastaan ja osittain synergistinen vaikutus joitakin Staphylococcus aureus -kantoja vastaan. Koska vankomysiinin ja kefalosporiinin yhdistelmällä saattaa myös olla antagonistinen vaikutus joitakin Staphylococcus epidermidis -kantoja vastaan ja vankomysiinin ja rifampisiinin yhdistelmällä joitakin Staphylococcus aureus -kantoja vastaan, edeltävä synergismin testaus on hyödyllistä.

Bakteeriviljelynäytteet on otettava, jotta aiheuttajaorganismit voidaan eristää ja tunnistaa ja niiden herkkyys vankomysiinille määritellä.

Herkkyysmäärityksen raja-arvot

Vankomysiini on aktiivinen grampositiivisia bakteereja, kuten stafylokokkeja, enterokokkeja, pneumokokkeja ja klostrideja vastaan. Gramnegatiiviset bakteerit ovat resistenttejä.

Hankitun resistenssin vallitsevuus saattaa vaihdella maantieteellisesti ja ajallisesti eri lajeilla, joten paikalliset tiedot resistenssitilanteesta ovat toivottavia, erityisesti vaikeita infektioita hoidettaessa. Tarvittaessa on syytä pyytää asiantuntijoilta neuvoa, kun paikallinen resistenssin vallitsevuus on sellainen, että lääkkeen käytöstä saatava hyöty ainakin joidenkin infektioiden hoidossa on kyseenalainen. Nämä ovat vain suuntaa-antavia tietoja mikro-organismien mahdollisesta herkkyydestä vankomysiinille.

European Committee on Antimicrobial Susceptibility Testing -komitean (EUCAST) määrittämät vankomysiinin pienimpien kasvua estävien pitoisuuksien (MIC) tulkintakriteerit herkkyysmäärityksessä ovat seuraavat:

www.ema.europa.eu/documents/other/minimum-inhibitory-concentration-mic-breakpoints_en.xlsx

Imeytyminen

Vankomysiiniä annetaan laskimonsisäisesti systeemisten infektioiden hoitoon.

Potilailla, joiden munuaisten toiminta on normaali, useiden 1 000 mg:n vankomysiiniannosten (15 mg/kg) antaminen 60 minuuttia kestävänä laskimonsisäisenä infuusiona tuottaa suunnilleen 50–60 mg/l:n, 20–25 mg/l:n ja 5–10 mg/l:n keskimääräiset plasmapitoisuudet välittömästi, 2 tuntia ja 11 tuntia infuusion päättymisen jälkeen. Useiden annosten jälkeen saavutetut plasmapitoisuudet ovat samaa luokkaa kuin kerta-annoksen jälkeen.

Suun kautta annettu vankomysiini ei yleensä imeydy vereen. Imeytymistä voi kuitenkin tapahtua oraalisen annon jälkeen potilailla, joilla on (pseudomembranoottinen) koliitti. Tämä saattaa johtaa vankomysiinin kertymiseen potilailla, joilla on samanaikainen munuaisten vajaatoiminta.

Jakautuminen

Jakautumistilavuus on noin 60 l/1,73 m² kehon pinta-alaa. Seerumin vankomysiinipitoisuuksilla 10–100 mg/l lääkkeen sitoutuminen plasman proteiineihin on noin 30–55 % ultrafiltraatiolla mitattuna.

Vankomysiini läpäisee nopeasti istukan ja jakautuu napavereen. Ei-tulehtuneissa aivokalvoissa vankomysiini läpäisee veri-aivoesteen vain vähäisessä määrin.

Biotransformaatio

Lääkkeen metabolia on hyvin vähäistä. Parenteraalisen annon jälkeen se poistuu lähes täydellisesti mikrobiologisesti aktiivisena aineena (n. 75–90 % 24 tunnin sisällä) munuaisteitse glomerulaarisen suodattumisen kautta.

Eliminaatio

Vankomysiinin eliminaation puoliintumisaika on 4–6 tuntia potilailla, joiden munuaiset toimivat normaalisti, ja 2,2–3 tuntia lapsilla. Plasmapuhdistuma on noin 0,058 l/kg/h ja munuaispoistuma noin 0,048 l/kg/h. Ensimmäisten 24 tunnin aikana noin 80 % annetusta vankomysiiniannoksesta erittyy virtsaan glomerulaarisen suodattumisen kautta. Munuaisten toimintahäiriö viivyttää vankomysiinin poistumista. Potilailla, joilla ei ole munuaisia, keskimääräinen puoliintumisaika on 7,5 päivää. Tällaisissa tapauksissa plasmapitoisuuksien tarkkailu on tarpeen hoidon aikana vankomysiinin ototoksisuuden vuoksi.

Sapen kautta erittyvä määrä on merkityksettömän pieni (alle 5 % annoksesta).

Vaikka vankomysiini ei eliminoidu tehokkaasti hemodialyysissä tai peritoneaalidialyysissä, vankomysiinin puhdistumassa on raportoitu kasvua hemoperfuusion ja hemofiltraation yhteydessä.

Suun kautta annon jälkeen vain murto-osa annetusta annoksesta erittyy virtsaan. Sitä vastoin ulosteessa on havaittu korkeita vankomysiinipitoisuuksia (> 3 100 mg/kg annoksilla 2 g/vrk).

Lineaarisuus/ei-lineaarisuus

Vankomysiinin pitoisuudet suurenevat yleensä suhteessa suureneviin annoksiin. Useilla annoksilla saavutettavat plasmapitoisuudet ovat samaa luokkaa kuin kerta-annoksen jälkeen.

Ominaisuudet erityisryhmissä

Munuaisten vajaatoiminta

Vankomysiini poistuu elimistöstä ensisijaisesti glomerulaarisen suodattumisen kautta. Potilailla, joilla munuaisten toiminta on heikentynyt, vankomysiinin terminaalinen eliminaation puoliintumisaika pitkittyy ja kokonaispuhdistuma pienenee.

Siksi optimaalinen annos on laskettava yhdenmukaisesti kohdassa Annostus ja antotapa Annostus ja antotapa annettujen annossuositusten kanssa.

Maksan vajaatoiminta

Vankomysiinin farmakokinetiikka ei muutu potilailla, joilla on maksan vajaatoiminta.

Raskaana olevat naiset

Terapeuttisten seerumin lääkeainepitoisuuksien saavuttaminen raskaana olevilla naisilla voi vaatia merkittävästi suurempia annoksia.

Ylipainoiset potilaat

Vankomysiinin jakautuminen saattaa muuttua ylipainoisilla potilailla jakautumistilavuuden ja munuaispuhdistuman kasvun sekä mahdollisten plasmaproteiineihin sitoutumisen muutosten myötä. Näissä alaryhmissä terveiden aikuisten miesten seerumin vankomysiinipitoisuudet olivat odotettua korkeampia (ks. kohta Annostus ja antotapa).

Pediatriset potilaat

Vankomysiinin farmakokinetiikassa on todettu laajaa yksilönsisäistä vaihtelua keskosilla ja täysiaikaisilla vastasyntyneillä. Vastasyntyneillä vankomysiinin jakautumistilavuus laskimonsisäisen annon jälkeen vaihtelee välillä 0,38–0,97 l/kg, samoin kuin aikuisten arvot, ja puhdistuma vaihtelee välillä 0,63–1,4 ml/kg/min. Puoliintumisaika vaihtelee välillä 3,5–10 tuntia ja on pidempi kuin aikuisilla, mikä heijastaa tavanomaisia pienempiä puhdistuma-arvoja vastasyntyneillä.

Pienillä ja vanhemmilla lapsilla jakautumistilavuus vaihtelee välillä 0,26–1,05 l/kg, ja puhdistuma vaihtelee välillä 0,33–1,87 ml/kg/min.

Vaikka karsinogeenista potentiaalia arvioivia pitkäaikaistutkimuksia eläimillä ei ole tehty, vankomysiinillä ei havaittu mutageenista potentiaalia tavanomaisissa laboratoriokokeissa. Lopullisia hedelmällisyystutkimuksia ei ole tehty.

Ei ole.

Vankomysiiniliuoksilla on alhainen pH (2,5–4,5), mikä voi aiheuttaa kemiallista ja fysikaalista epästabiilisuutta, jos se sekoitetaan muihin lääkeaineisiin. Sekoittamista emäksisiin liuoksiin tulee välttää.

Vankomysiini- ja beetalaktaamiantibioottiliuosten on todettu olevan fyysisesti yhteensopimattomia. Saostumisen riski kasvaa korkeammilla vankomysiinipitoisuuksilla. Laskimonsisäiset letkut on huuhdeltava asianmukaisesti näiden antibioottien annon välillä. Lisäksi on suositeltavaa laimentaa vankomysiiniliuos pitoisuuteen 5 mg/l tai sen alle.

Tätä lääkevalmistetta ei saa sekoittaa muiden infuusioliuosten kanssa, lukuun ottamatta niitä, jotka mainitaan kohdassa Käyttö- ja käsittelyohjeet.

2 vuotta.

Laskimonsisäinen anto

Käyttökuntoon saatettu liuos:

Konsentraatin on käyttökuntoon saattamisen jälkeen osoitettu säilyvän kemiallisesti ja fysikaalisesti stabiilina enintään 24 tuntia 25 °C:ssa tai enintään 96 tuntia jääkaapissa (2–8 °C).

Laimennettu liuos:

Liuoksen on jatkolaimennuksen jälkeen osoitettu säilyvän kemiallisesti ja fysikaalisesti stabiilina enintään 24 tuntia 25 °C:ssa tai enintään 96 tuntia jääkaapissa (2–8 °C), kun pitoisuus on 5–10 mg/ml.

Mikrobiologiselta kannalta valmiste tulisi käyttää välittömästi. Jos sitä ei käytetä välittömästi, käytönaikaiset säilytysajat ja säilytysolosuhteet ovat käyttäjän vastuulla eivätkä normaalisti saa olla yli 24 tuntia 2–8 °C:ssa, ellei käyttökuntoon saattamista / laimennusta ole suoritettu kontrolloiduissa ja validoiduissa aseptisissa olosuhteissa.

Anto suun kautta

Suun kautta annettavia käyttökuntoon saatettuja liuoksia voidaan säilyttää jääkaapissa (2–8 °C) 96 tuntia.

Tämä lääkevalmiste ei vaadi erityisiä säilytysolosuhteita.

Käyttökuntoon saatetut ja laimennetut liuokset

Käyttökuntoon saatetun ja laimennetun lääkevalmisteen säilytys, ks. kohta Kestoaika.

Markkinoilla olevat pakkaukset

Resepti

VANCOMYCIN HAMELN kuiva-aine välikonsentraatiksi infuusionestettä varten, liuos
1000 mg (L:ei) 10 x 1 kpl (122,26 €)

PF-selosteen tieto

Vancomycin hameln 500 mg ja 1 000 mg:

Väritön tyypin 1 lasista valmistettu injektiopullo, jossa bromobutyylikumitulppa ja alumiinisuljin sekä violetti muovinen repäisykorkki 500 mg:n vahvuudelle tai vihreä muovinen repäisykorkki 1 000 mg:n vahvuudelle.

Pakkauskoot: 1, 5, 10 injektiopullo(a)

Kaikkia pakkauskokoja ei välttämättä ole myynnissä.

Valmisteen kuvaus:

Luonnonvalkoinen tai vaalean kellanruskea jauhe.

Käyttökuntoon saatettu valmiste on kirkas liuos.

Käyttökuntoon saatetun liuoksen pH-arvo on 2,5–4,5.

Käyttökuntoon saatetun liuoksen valmistus

Lisää käyttöajankohtana 10 ml injektionesteisiin käytettävää vettä 500 mg:n injektiopulloon tai 20 ml injektionesteisiin käytettävää vettä 1 000 mg:n injektiopulloon. Tällä tavoin käyttökuntoon saatetut injektiopullot sisältävät liuosta, jonka pitoisuus on 50 mg/ml. Veteen sekoitettuna se muodostaa kirkkaan liuoksen.

JATKOLAIMENNUS ON TARPEEN. Lue alla olevat ohjeet.

Laimennetun infuusioliuoksen valmistus

Käyttökuntoon saatettuja liuoksia, joissa on 50 mg/ml vankomysiiniä, on jatkolaimennettava antotavan mukaan. Seuraavat liuokset ovat sopivia laimentimia infuusioliuoksen valmistuksessa:

• natriumkloridi, 9 mg/ml (0,9 %) liuos
• glukoosi, 50 mg/ml (5 %) liuos
• Ringerin laktaattiliuos
• natriumkloridi, 9 mg/ml (0,9 %) liuos ja glukoosi, 50 mg/ml (5 %) liuos
• natriumkloridi, 3 mg/ml (0,3 %) liuos ja glukoosi, 33 mg/ml (3,3 %) liuos
• Ringerin laktaattiliuos ja glukoosi. 50 mg/ml (5 %) liuos.

Jaksoittainen infuusioon ensisijainen antotapa.

Käyttökuntoon saatetut liuokset, jotka sisältävät 500 mg vankomysiiniä, on laimennettava vähintään 100 ml:lla laimenninta.

Käyttökuntoon saatetut liuokset, jotka sisältävät 1 000 mg vankomysiiniä, on laimennettava vähintään 200 ml:lla laimenninta.

Haluttu annos on annettava laskimonsisäisenä infuusiona vähintään 60 minuutin kuluessa. Jos liuosta annetaan lyhyemmän ajan kuluessa tai suuremmalla pitoisuudella, se saattaa johtaa laskimontukkotulehdukseen ja huomattavaan hypotensioon. Nopea anto voi myös aiheuttaa punehtumista ja ohimenevää ihottumaa niskassa ja olkapäissä.

Jatkuva infuusio(tulee käyttää vain, jos jaksoittainen infuusio ei ole mahdollinen).

1–2 g voidaan lisätä riittävän suureen tilavuuteen sopivaa edellä mainittua laimenninta, jolloin päivittäinen annos voidaan antaa hitaasti laskimonsisäisenä infuusiona 24 tunnin kuluessa.

Parenteraaliset lääkevalmisteet on tarkistettava silmämääräisesti hiukkasten ja värimuutosten varalta ennen antoa, jos liuos tai säiliö mahdollistaa sen. Liuosta saa käyttää vain, jos se on kirkasta ja väritöntä, eikä siinä ole hiukkasia.

Suun kautta annettavan liuoksen valmistus

Parenteraalisesti käytettävien injektiopullojen sisältöä voi käyttää.

Yhden Vancomycin hameln 500 mg -injektiopullon sisällön voi sekoittaa 30 ml:aan vettä ja yhden Vancomycin hameln 1 000 mg -injektiopullon sisällön 30 tai 60 ml:aan vettä ja antaa potilaalle juotavaksi.

VANCOMYCIN HAMELN kuiva-aine välikonsentraatiksi infuusionestettä varten, liuos
1000 mg 10 x 1 kpl

• Ei korvausta.

J01XA01

16.01.2026